Hygezine logoWeb

donthavetoB web

Huom! Sinulla on käytössäsi Internet Explorerin vanha versio. Tämä nettilehti on optimoitu Explorerin uudemmille versioille. Suosittelemme selaimen päivitystä myös tietoturvasyistä.

Viime aikoina mulle on tullu kipeitä muistoja kiusaamisesta. Voisin kertoa niistä, vaikka ne ovat todennäköisesti todella sekavaa luettavaa, jos edes annan kenenkään lukea näitä...

...Janne, tässä kohtaa onnittelut,olit todella hyvä pilaamaan mun päivän.

Janne pilkkas mua, mikä on yks syy siihen, että miks mä pidin itseäni tosi pitkään rumana. Siis mähän olin vasta lapsi, ja pidin itseäni rumana ja tyhmänä... Lisäksi Janne oli keksinyt, että mä oon jotenkin likainen/haisen. Tää oli se, mikä mua loukkas eniten. Ja sit siin oli tosi monta muutakin poikaa mukana. Ne oli keksineet mulle ”salanimen” ja tottakai mä olin sen huomannut, että se oli vaan sen takia et ne pystyy kiusaaman mua ilman, että opettajat huomais. Kun mä kerroin opettajille, se ei auttanu tilannetta vaan pahensi.

 

"Ne otti videota mun esityksestä ja nauro mulle"

Keväällä koulussa järjestettiin kilpailu, johon monet meni kaverin kanssa. Koska mulla ei ollut kaveria, menin yksin laulamaan. Tottakai mua jännitti mennä esiintymään koko koulun eteen ja mun ääni värisi. Siellä oli ne pojat yleisössä, jotka mua paljon kiusasi silloin. Ne otti videota mun esityksestä ja nauro mulle. Tietenkin mä huomasin sen, ja mua alko jännittää vielä enemmän, ja ääni värisi vielä enemmän. Mua itketti, silloin päätin, etten enää ikinä mene vapaaehtoisesti lavalle.  Koulun rehtori käski poikien poistaa videon, en tiedä tuliko tästä pojille mitään muita seurauksia.

Seurauksia ei monesti tullut myöskään pilasoitoista, joita tuli jossain vaiheessa tosi paljon. Joka viikko mulle soitettiin, tietenkin jonkun sellaisen puhelimesta, jonka numeroa mulla ei ollu. Aloin pelkäämään sitäkin, et milloin puhelin taas alkais soida.

 

Silloin kun se kiusaaminen oli pahimmillaan, itkin joka päivä, koska jouduin menemään kouluun kiusattavaksi. Nyt kiusaaminen tuli jo kotiinkin. Se oli sellaista, et koko ajan sai olla pelkäämässä. Viikonloput oli vielä ihan kivoja, mä luulen, että yö on mun elementti. Se on ainoo aika milloin saan olla rauhassa. Mutta sunnuntait oli sitä, että itkin, koska maanantaina oli taas pakko mennä kouluun. Usein myös esitin, että päätä särkee, ettei tarvitsisi mennä kouluun.

 

"Oli ikään kuin pakko antaa anteeksi"

…Mä kyllä muistan ne kymmenet pakotetut anteeksipyynnöt opettajanhuoneessa, ja mun oli ikään kuin pakko antaa anteeksi. En olis halunnut antaa anteeks, mut silleen pääsi vaan paljon helpommalla, ja kyllä ne kiusaajatkin sen oppi, että mun oli ”pakko” antaa anteeksi. Se oli sen koulun tapa selvittää kiusaamisasiat. En tiedä mitä ihmisillä oli mua vastaan. Pilkallisia katseita, sanoja, eleitä – ilmeitä, nolaamista, haukkumista, vuosien ajan. Järkytystä, vihaa, surua. Janne – Oisko mulla on sittenkin itkemisen aihetta?

 

"Rakkaudesta se hevonenkin potkii"

Tosi usein oli sellainen tunne, et mun kokemukset tunteista mitätöidään. Että mun ei kuuluis, tai en sais tuntee niin. Himassa ne kiusaamiskokemuksetkin mitätöitiin. Kerroin joskus äidille kiusaamisesta, ainoo lause mikä jäi siitä keskustelusta mieleen, oli tää lause: Rakkaudesta se hevonenkin potkii. …ihan ku sillä ei olis ollu väliä, että miltä musta tuntuu.

Mulla on nykyään kavereita, mä meen juttuihin mukaan. Mullahan on kaikki ihan hyvin! Vaikka oon porukassa, niin oon silti tosi yksinäinen. Tai siltä se ainakin tuntuu. Oon aina jollain tavalla ulkopuolinen, se joka ei kuulu kuvioon. Kun mä puhun jostain, se aihe yleensä ohitetaan ja aletaan puhua jostain muusta. Mä oon yleensä se, joka istuu vieressä ja kuuntelee. Se, jonka juttuja ei oteta huomioon. Sitten jos otan asian esille ja sanon miltä musta tuntuu, niin ihmiset suuttuu.

”Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas”

 

Tavallaan mä haluaisin sanoa, ettei kannata jäädä yksin kiusaamisen kanssa, mut toisaalta siin on hirveen iso kynnys lähtee hakemaan apua. Ja varsinkin sen takia, koska siinä on niin monta kertaa ”jätetty” avunhuudot kuulematta, eikä oo tehty asialle mitään, vaikka olis voitu.

Kaikki tarvii paikan missä voi hengittää, jos kotona ei oo sellainen paikka, eikä koulussa, niin vaikka harrastus voi olla. Siksi olisikin hyvä, että harrastusmahdollisuudet näkyis koulujen ilmoitustauluilla, mutta oleellista on myös se, opettajat muistuttais niiden harrastusten olemassaolosta. Mulle oli tärkeetä, että opettaja tuli henkilökohtaisesti kysymään multa, että haluaisinko aloittaa uuden harrastuksen - siitä tuli sellainen olo, et jotain kiinnostaa mun asiat.

Mun perheellä ei ollu ikinä varaa mihinkään harrastukseen, siks en saanut harrastaa mitään ennen tätä kaupungin järjestämää ilmaista kerhoa. Siellä kerhossa mun ei tarvinnut ajatella mitä muut ajattelee minusta, ja siellä oli tosi hyvä yhteishenki!

 

Mä toivon, että tulevaisuudessa olis kunnilla enemmän mahdollisuuksia järjestää lapsille ja nuorille ilmaista kerhotoimintaa. Kun on paikka, jossa on hyvä yhteishenki ja jossa ei tarvii pelätä, on mahdollista saada uusia kavereita ja ei tarvii ajatella kiusatuksi tulemista.

Tosi pienet jutut voi satuttaa silloin, kun on kokenut jotain tommosta. Siks olis tärkeetä et ihmiset olis mukavia toisilleen, vaikka se ei aina olis helppoa. Mä ite yritän olla mahdollisimman mukava muille, koska mä tiedän, miten pahalta se tuntuu, kun joku tuntematon tai tuttu töksäyttää jonkun ikävän kommentin. …Ja jos huomaa, että on ite sanonut jotain ikävää, niin olis kiva, jos pyytäis anteeksi. Se olis hirveän monessa tilanteessa helpottanut oloa – jos olis pyydetty anteeksi.

 

Puuttukaa

Jos huomaa, että joku sanoo toiselle jotain ikävää, niin voi mennä sanoo sille, joka sano sen ikävän kommentin, että ”toi ei ollu kauheen kivasti sanottu”, tai jos ei uskalla mennä sanomaan, niin sitten voi mennä juttelemaan sen kanssa, jolle sanottiin ikävästi. Tärkeintä on, että tekee edes jotain. Jos ei tee mitään, niin se antaa sellaisen kuvan, että sä et oikeesti välitä siitä mitä tapahtuu.

Jos kiusaamista näkee koulussa, niin siitä voi kertoo opettajalle. Ja opettajien täytyy tehdä sille asialle jotain, sillä oman kokemuksen mukaan se, että joku koulukavereista kertoo opettajalle tilanteesta tarkoittaa, että on todennäköisesti jo oikeesti aika iso huoli ja asiat on huonosti. Opettaja tai kuraattori vois ekana puhua sen kiusatun kanssa, ja selvittää missä ollaan menossa. Jos huomaat, että oppilas ei halua puhua sinun kanssasi, kannattaa kysyä ”oisko joku muu koulun henkilökunnasta jolle sä pystyisit paremmin puhumaan?”

Kotiin soittaminen riippuu mun mielestä tilanteesta, itse en olis sitä toivonut, koska en oo ollu omien vanhempien kanssa läheinen ja suojelin mun vanhempia kaikelta totuudelta. Yleensä se, ettei haluu vanhemmille kertoo, tarkoittaa sitä, että se nuori suojelee vanhempiaan. Silloin auttaa, jos niille vanhemmillekin tarjotaan apua sen tilanteen käsittelyyn, koska ei kaikki vanhemmat välttämättä osaa käsitellä tunteita.

 

Kuunnelkaa

Ihan sama kenen kanssa niistä tilanteista puhuu, mutta se on tärkeetä, että pääsee puhumaan ne tilanteet auki niin, että joku kuuntelee ja on läsnä. Ihmisen pitää olla läsnä, et sille olis helppo puhua. Se joka kuuntelee, voi ihan sanoa, että on turvallista puhua ja ettei se haittaa, jos sanat tulee väärässä järjestyksessä tai sanoja on vaikeeta löytää. Ei saa ohittaa lapsen tunteita, ja kannattaa lapselle sanoa, et tunteita saa tuntea. 

 

Tukekaa

Jos kotoa ei ole mahdollista saada tukea, niin ois tärkee saada tukea monesta muusta paikasta, esim. koulusta, kavereilta, terveydenhuollosta, nuoriso-ohjaajilta, kunnalta yleisesti, aikuisilta, tutuilta ja tuntemattomilta. Kun ei itse usko itseensä, niin ei oikein ota kehuja vastaan, mut on ne silti tärkeitä! Mä muistan, kun yläasteella olin bussissa menossa harjoittelupaikalle, niin mun takana istuva nainen kehui mun lettejä. Siitä tuli tosi hyvä mieli! Tai kun kaupan työntekijä hymyili.

 

Olen viime aikoina hoksannut paljon asioita ystäväni avustuksella. Häpeän paljon asioita. Mulla on häpeä siitä, että olen ollut kiusattu. Syytän itseäni riidoista, sekä omista, että muiden. Häpeä ajaa minut siihen, että syytän itseäni monista asioista, häpeän myös itseni syyttämistä.

Miltähän tuntuis jutella itsensä kanssa jonain toisena ihmisenä? Haluan tietää miltä se tuntuu jostain toisesta ihmisestä, kun kerron sille mun juttuja. Miltä se tuntuu?

- Kiira-

TK mediatalo - Asiakaslehti verkossa