Hygezine logoWeb

donthavetoB web

Huom! Sinulla on käytössäsi Internet Explorerin vanha versio. Tämä nettilehti on optimoitu Explorerin uudemmille versioille. Suosittelemme selaimen päivitystä myös tietoturvasyistä.
Kuulin joitakin ääniä, koneita ja huutoja. Istuin ovea vasten jossakin eteistilassa. Sitä ovea, jonka toisella puolella olin hetki sitten ollut. Ovi oli suuri, se oli suurentunut. Minua pelotti, yritin avata ovea. Sain sen jotenkin avattua ja meinasin pyörtyä. Maailma oli entisensä, minä olin kutistunut. Laitoin oven takaisin kiinni ja lysähdin istumaan sitä vasten. Olin kutistuneena tonttujen salaisessa piilopaikassa eikä kukaan osaisi tulla etsimään minua täältä ikipäivänä. Yritin hengittää rauhallisesti. Vaikka olin koko ikäni yrittänyt vakuuttaa ihmisille, että tämmöistä oli olemassa, en olisi halunnut päätyä näin pitkälle. Kuulin ovikellomaisen äänen ja ovi selkäni takana avattiin. Kaaduin selälleni maahan ja katsoin pientä tonttua silmiin. Se katsoi minua kummissaan ja työnsi sisälle päin. Tonttu lukitsi oven avaimellaan. Nousin seisomaan kömpelösti. Tonttu oli minua varmaan kymmenen senttiä pidempi, se oli harteikas ja notkean oloinen. ”Hän on minun vastuullani”, sanoi huoneeseen tullut vanha tonttu heiveröisellä, mutta käskevällä äänellä. ”Isoisä, hänhän on tunkeutuja!”, huusi vieressäni oleva tonttu. Hänen isoisänsä nosti kätensä ja viittoi nuorempaansa lähtemään. Jäin pieneen eteistilaan vanhan tontun kanssa kahdestaan. Minua pelotti, vaikka olin koko ikäni haaveillut tästä tilanteesta. Siitä, että pääsisin tapaamaan aitoa ja oikeaa tonttua. Hengitykseni ei meinannut kulkea, pelon ylitti vain tämän tilanteen jännitys. ”Olet sinä kyllä aika ovela lapsi, kun ihan omin nokkinesi tänne pääsit”, vanha tonttu tokaisi. Hänen jouluneuleeseensa oli kirjailtu nimi, Teefil. ”Seurasit varmaan lapsenlastani tänne kotoasi asti”, hän sanoi hymyillen ja tuli lähemmäksi. Olin edelleen hiljaa. Vanhus ojensi kätensä ja tartuin siihen arasti. Hän vei minut huoneen yhdestä jyhkeästä ovesta sisään. Päästin hänen kädestään irti. Tajuntani laajeni nähdessäni sen kaiken loiston. Eriväriset koneet tekivät kaikkia upeita tavaroita, monia kymmeniä tonttuja hääräämässä niiden kimpussa. Lentokoneita lenteli pääni yläpuolella, sinne olisin tämän kokoisena itsekin mahtunut. Suuria nalleja nosteltiin katonrajaan asti ja sisään omituisesta, hehkuvasta ympyrästä, joka imaisi kaiken sen lähelle laitetun. Pyörähdin ympäri, tätä upeutta jatkui silmänkantamattomiin. Olin kiitollinen nähdessäni tämän kaiken. Kaikki mitä olin nähnyt, oli kuin unta, josta ei tahtoisi koskaan herätä aikuisten hallitsemaan maailmaan, täynnä faktoja, lakeja ja suoria kulmia. Teefil kosketti olkapäätäni ja palasimme eteistilaan. Hän ei sanonut mitään minulle, hän vain hymyili ystävällistä, ikivanhaa hymyään. ”Sinun pitää palata kotiin, alkaa tulla jo pimeä”, hän sanoi hiljaa. Nyökkäsin vaisusti. Oikea käteni oli yhä sininen. Huomasin sinisyyden vaalenevan ja tajuntani sumenevan. Heräsin variksen raakuntaan. Ponkaisin istumaan ja hengittelin normaalisti. Olin ulkona, isojen kivien juuressa yltä päältä lumessa. Kaikki oli kuin tavallisesti, ei mitään poikkeavaa. En muistanut, miksi olin metsässä, tai ylipäätään ulkona näin vähissä vaatteissa. Hieraisin päätäni hajamielisesti ja nousin seisomaan. Pudistelin lumet päältäni ja lähdin kävelemään kotiin. Satoi yhä lunta, tulisi puhtaanvalkoinen joulu. Kotimatka kesti kauemmin kuin yleensä. Havaintoaistini eivät olleet terävimmillään. Kotiin tulessa äiti juoksi avaamaan minulle ovea. ”Missä olet oikein ollut? Olen etsinyt sinua!”, äiti huudahti ja halasi minua. ”Olin vain kävelyllä, ei löytynyt mitään ihmeellistä. Taisin nukahtaa vahingossa”, huokaisin vaisusti. Hieroin käsiäni yhteen. Sininen aine haaleni kädestäni kokonaan. Mieleni sopukoissa liikahti, en ole ollenkaan varma, minkä takia. Kuitenkin tuli sellainen lämmin tunne, että olin ollut oikeassa joulun taiasta koko ajan, koko elämäni ajan.

Amppari pelkka WEB

TK mediatalo - Asiakaslehti verkossa